Dante Alighieri - La Divina Commedia - Inferno - Canto 25
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä - Inferno - Canto 25
Puheensa päätti rosvo, nosti kädet
2 molemmat, näyttäin kahta viikunata,[137]
3 ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!»
4 Siit' asti käärmeitä ma suosin, niistä
5 näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin
6 sanoa oisi tahtonut: Jo riittää!
7 Ja toinen käsivarret väänsi hältä
8 niin eespäin koukistuen vangiksensa,
9 hän että liikuttaa ei niitä voinut.
10 Pistoia, voi Pistoia! Miks et muutu
11 jo tuhkaksi ja olemasta lakkaa,
12 pahassa kun jo kantaheimos voitat?
13 Pimeissä piireissä Infernon kaiken
14 niin suurt' en nähnyt paatumusta, vaikka
15 hänetkin[138] näin, mi muurilt' Teeban syöksyi.
16 Pakeni sanaa sanomatta kurja,
17 näin rientävän kentaurin raivoissansa,
18 mi huus: »Miss' on tuo Taivaan vihollinen?»
19 Maremma-suossa[139] luule en niin paljon
20 pesivän kyitä kuin ol' lautasilla,
21 mist' alkaa ihmishahmo hällä. Virui
22 takana niskan hänen hartehillaan
23 levällä siivin lohikäärme, joka
24 poroksi polttaa jokaisen, min kohtaa.
25 Noin mulle Mestarini: »Tuo on Cacus,[140]
26 mi alla Aventinus-vuoren usein
27 on verta vuodattanut virrat suuret.
28 Ei käy hän kera muiden ryövärien,
29 kun viekkahasti karjan Herkuleelta
30 varasti kerran saman vuoren luona.
31 Mut siksi päättyivätkin konnantyönsä
32 sadasta iskusta tuon urhon nuijan,
33 jost' tuskin kymmentä hän tunsi enää.»
34 Hävisi hänkin haastaessa Oppaan.
35 Nyt kolme henkeä päin meitä tuli
36 mun ynnä Mestarini huomaamatta,
37 siks kuin he huusivat: »Te keitä ootte?»
38 Jo kanssapuhe meiltä katkes, heihin
39 vain kaiken huomiomme jännitimme.
40 En heitä tuntenut, mut tapahtuipa
41 kuin usein sattua voi moinen, että
42 nimeltä eräs toisen mainitsikin,
43 sanoen: »Cianfa[141] minne jäikään?» Tuosta
44 Opasta huomauttaa tahdoin, panin
45 vait'olon merkiks sormen huulilleni.
46 Jos hidas uskomaan nyt kertomustain,
47 lukija, oot, en tuota ihmettele,
48 kun tuskin silmiäni itse uskoin.
49 Katseeni heitä tähdätessä käärme
50 kuusjalkainen näät erään eteen heittyi
51 ja kokonansa hänet kiersi. Jaloin
52 se keskimmäisin hältä vatsan väänsi
53 ja etummaisin käsivarret, sitten
54 tuon poskeen hampaat puri kumpaiseenkin;
55 ojensi jalat takimmaiset reisiin,
56 väliltä niiden purston pisti, veti
57 sen ylös lantehia pitkin jälleen.
58 Puun ympäri ei köynnöskasvi kiinny
59 niin lujaan kuin tuo peto kauhistava
60 omansa jäsenihin toisen liitti.
61 Sulivat kumpikin kuin kuuma vaha
62 värinsä vaihtain yhtehen: ei toinen,
63 ei toinen enää ollut entisensä.
64 Niin syttyvällä paperilla rientää
65 edellä liekin väri ruskee, vielä
66 ei musta, vaikka valkoinen jo kuolee.
67 Nuo toiset kaksi tuota katsoi, huusi:
68 »Voi sua, Agnel, sa kuinka muutut! Näytä
69 et enää yhdeltä, et kahdeltakaan.»
70 Päät molempain jo tulleet yhdeks oli,
71 kun kaksi hahmoa me näimme yhden
72 kasvoissa, jotka oli kahden hauta.
73 Kädeksi kahdeks suli neljä tynkää
74 ja jalat, reidet, vatsa, varsi muuttui
75 muodoiksi ennen näkemättömiksi.
76 Poiss' oli alkuperä kumpaisenkin;
77 kuvatus näytti näköiseltä kahden
78 eik' yhdenkään, kun pois se kulki hiljaa.
79 Kuin sisilisko mätäkuulla, päivin
80 paahteisin, viidakosta viidakkohon
81 livahtaa salamana poikki polun;
82 niin käärmehyinen häijy, lyijyntumma
83 kuin siemen pippurin, nyt kohti vatsaa
84 valahti kahden päältä-katsovaisen
85 lävisti yhdeltä sen ruumiin-osan,
86 jost' ensi ravintomme saamme, hänen
87 eteensä sitten putos pitkäksensä.
88 Vait häntä haavoitettu katsoi, alkoi
89 jo hiljaa seisten haukotella tuosta
90 kuin uni hällä ollut ois tai kuume.
91 Hän käärmettä ja käärme häntä katsoi;
92 haavasta toisen, toisen suusta savu
93 sakosi vahva, yhteen kiemurrellen.
94 Nyt vaietkoon Lucanus kertomasta
95 Sabelluksen, Nassidiuksen[142] hätää
96 ja kuulkoon kuvaa tätä kummempata!
97 Ja vaietkoon Ovidius kohtaloista
98 Kadmuksen,[143] Aretusan: kyyksi toisen,
99 lähteeksi toisen jos hän muuttaa, häntä
100 kadehdi en. Ei otsatusten muuta
101 kaht' eri luontoa hän, että muotoin
102 molempain aine vaihtumaan ois valmis.
103 Tuo muutos tapahtui tään mallin mukaan:
104 purstonsa halkas ensin käärme, veti
105 jalkansa yhteen haavoitettu. Reidet
106 ja sääret tarttuivat nyt itsestänsä
107 niin yhteen, että liitoksesta pian
108 vähintä jälkeä ei nähdä voinut.
109 Halaistu pursto hahmon otti, joka
110 toisaalta haihtui, ihon norjan saaden,
111 sill' aikaa pinnan kovan haavoitettu.
112 Näin, kuinka kuoppihinsa painui hältä
113 käsvarret, kuinka käärmeen etujalat
114 jatkuivat sen, min typistyivät toisen.
115 Kyyn takajalat yhteen kiertyneinä
116 jäseneks muuttuivat, min peittää miesi,
117 mut toinen omastaan sai kaksi osaa.
118 Nyt savu kumpaisenkin verhos uuteen
119 värihin, luoden karvankasvun tuolle
120 ja tuolta pois sen pintaa myöten kitkein.
121 Nous ylös toinen, toinen maahan lankes,
122 mut kääntämättä myrkkylamppujansa,
123 valossa joiden heiltä muoto muuttui.
124 Sen, joka seisoi, hahmo haihtui siten,
125 ett' aine liika ohimoihin liikkui,
126 ja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.
127 Se aine, jok' ei taapäin juossut, mutta
128 jäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui,
129 hupeni huuliks inhimillisiksi.
130 Mut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi
131 ja korvat painuivat pään sisään, kuten
132 etana tehdä saattaa sarvillansa.
133 Ja kieli, ennen sanavalmis, ehyt,
134 jakautui toisen, toisen haarakieli
135 savuamasta laaten yhdeks yhtyi.
136 Se sielu, joka kyyksi tullut oli,
137 kähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa,
138 mut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.
139 Käärmeelle käänsi uudet hartiansa,
140 toiselle virkkoi: »Buoso madelkohon
141 kuin minä ennen tuota taivaltansa.»
142 Noin kuilun seitsemännen hylkykansan
143 ma muotojaan näin muuttavan, jos liioin
144 lien viivähtänyt, syy on seikan oudon.
145 Jos hiukan seonneetkin silmät multa
146 lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky,
147 pakenijoista tuntematta olla
148 Puccio Sciancatoa en voinut sentään:
149 kolmesta toverista, jotka ensin
150 tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo.
151 Ja toista vielä, sa Gaville,[144] itket.