Dante Alighieri - La Divina Commedia - Paradiso - Canto 21
Eino Leino - Jumalainen Näytelmä - Inferno - Canto 21
Taas kasvoihin jo valtiattareni
2 ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
3 kaikista muista miettehistä vapaan.
4 Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
5 »Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
6 kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]
7 Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
8 sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
9 palatsin ijäisen tään portahia,
10 ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
11 ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
12 kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.
13 Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
14 mi Jalopeuran povell' liekkivällä
15 säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.
16 Suo mieles seuraella silmiäsi,
17 tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
18 mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»
19 Jos joku tietäis, kuinka katseheni
20 näöstä nautti autuaasta hänen
21 mun kääntyessä esineihin muihin,
22 hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
23 totella taivaallista saattajaani,
24 jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.
25 Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
26 nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
27 min hallitessa paha kaikki nukkui,
28 näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
29 kohoovan, valon läpivälkyttämät,
30 niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.
31 Ja alas asteita sen käyvän näin ma
32 niin monta loistoa kuin kaikki valot
33 taivaalta oisi siihen siroitetut.
34 Kuin päivän ensi koittehella naakat
35 kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
36 lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,
37 ja osa lentää pois eik' enää palaa,
38 taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
39 ja siihen kaartamahan jäävät toiset;
40 niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
41 säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
42 ne heljät heittyi porras-astehelle.
43 Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
44 niin loisti, että lausuin itsekseni:
45 »Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»
46 Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
47 puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
48 siks vasten toivoani viel' en kysy.
49 Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
50 sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
51 näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»
52 Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
53 en oman vaatia voi, että vastaat;
54 mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,
55 ah, sielu autuas, mi piilet riemus
56 sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
57 mik' on sun saattanut niin liki mua.
58 Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
59 soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
60 niin hartahina alemmissa helkkää.»
61 »Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
62 hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
63 mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.
64 Pyhiä käynyt olen portahia
65 näin alas vain sua ilahduttaakseni
66 puheellain ynnä valo-vaipallani.
67 Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
68 se hehkuu yhtä suurna, suurempana
69 tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;
70 vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
71 maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
72 tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»
73 »Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
74 näiss' että kartanoissa riittää vapaa
75 jo totteluhun ikikaitselmuksen.
76 Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
77 sa yksin juuri kumppaneistas tähän
78 tekohon ennen muita määrättihin.»
79 Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
80 kun valo kiertäin keskipistettänsä,
81 nopean myllynkiven lailla pyöri.
82 Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
83 »Jumalan valkeus mun yltä valaa
84 ja läpitunkee kotelon, miss' olen.
85 Ajuuni omaan yhtyneenä voima
86 sen kohottaa mun niin, ma että näen
87 Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.
88 Säteilemäni riemu siitä johtuu;
89 mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
90 sikäli loistan Luojan rakkautta.
91 Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
92 serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
93 voi selitystä kysymyksees antaa.
94 Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
95 syvälle niin sen tutkain tunkee, että
96 ei sinne silmä kuolevainen kanna.
97 Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
98 tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
99 päämäärää tuota kohti käydä enää.
100 Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
101 siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
102 mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»
103 Sanansa mulle pani paalut moiset,
104 ma että rajoituin vain kysymähän
105 häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]
106 »Niin nousevat Italian kahden rannan
107 välillä vuoret kotiseutus luona,
108 ett' ukkonen käy niitä alempana.
109 Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
110 sen alla luostari on yksinäinen
111 ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»
112 Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
113 ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
114 lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan
115 mehusta öljypuun vain valmistettuun,
116 keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
117 ja elin elämääni miettiväistä.
118 Tuo luostar' runsaat näille taivahille
119 hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
120 niin että pian selvinnee sen turhuus.
121 Pier Damiano olin siellä; Neitseen
122 majassa rannall' Adrian kun asuin,
123 nimeni Pietar' Syntinen taas oli.
124 Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
125 kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
126 pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.
127 Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
128 ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
129 jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.
130 Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
131 mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
132 ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.
133 He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
134 eläintä kaks käy saman peiton alla:
135 oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»
136 Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
137 asteelta alas kiertävän ja käyvän
138 ja joka kierrokselta kaunistuvan.
139 Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
140 ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
141 ei siihen verrata voi mitään; minut
142 älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.